Uskon että monikin samaistuu siihen fiilikseen, kun haluaa elämässään tehdä muutoksia muttei pääse ajatusta pidemmälle. Ehkä heti tulee fiilis ettei minusta olisin siihen millään, tai alottaessa vaikuttaa kuin koko universumi olisi tätä ideaa vastaan. Aivan kuin kaikki hienot mahdollisuudet maailmassa olisi evätty- juuri minulta. Pahimmassa tapauksessa on yrittänyt niin monesti epäonnistuen, että tuntee olevansa jo jonkinlaisen kirouksen kohteena. Eihän tämä nyt näin vain voi mennä. Eihän?
Silloin, kun on epätoivoisimmillaan, ei edes kaipaa kannustavia sanoja. Haluaa vain että joku nostaisi pois tästä ikävästä tunteesta, joka monesti alkoi halusta mennä elämässä eteenpäin. Että näinkö siinä sitten käy kun astuu pois mukavuusalueelta? - Jep, näin voi käydä kun lähtee käymään treffeillä itsensä kanssa. Sillä jokaisessa muutoksessa törmäämme omaan syvimpään itseemme, se kuka on haavoittunut, satutettu tai sitten todella rakastettu. Se kuka koki ne kaikki asiat lapsesta saakka, se kuka ne kantoi mukanaan aina tänne asti. Kunnes tuli aika jolloin halusit alkaa muuttamaan syvälle juurtuneita tapoja ja ajatuksia, sitten se alkoi riidellä kanssasi. No mitä ihmettä nyt voi tehdä?
Oivalsin jossakin vaiheessa (asioiden muuttuessa vaan tilapäisesti elämässäni), sen kuinka suuri merkitys meidän sisäisellä rauhalla on. Puskin läpi suurien muutosten todella vahvalla energialla, ihmetellen (monesti myös koittaen unohtaa edes ihmetellä) sitä miten huono oloni oli jatkuvasti. Sanoin itselleni tämän olevan unelmieni elämää, kunnes tajusin olevani todella surullinen ja yksinäinen ihmistenkin keskellä. Jotain puuttuu, joku on pielessä. Vaadin toisilta ihmisiltä paljon, halusin syyttää toisia. En ollut valmis keskustelemaan asioista itseni kanssa. Olin vain jossain vaiheessa päättänyt aiemman elämäni olleen täysin viallista, ja alkanut hakemaan muutosta ulkoisista asioista.
Kaiken sen sisäisen taistelun aikana aloin ymmärtää, että toimin itseäni kohtaan kovin kylmästi. Olin vain päättänyt voittaa kaikki vastoinkäymiset voimalla, ymmärtämättä että sodin jatkuvasti ainoastaan itseäni vastaan. Todellisuudessahan kaikki ristiriidat voivat olla parhaita tapoja oppia itsestä ja kasvaa ulos vanhasta.
Elämäni alkoi todella muuttua vasta haluamaani suuntaan, kun aloin tutustua itseeni. Mitä oikeastaan haluan, ja miksi koen kaiken olevan niin vaikeaa? Aloin etsiä vastauksia itsestäni. Aloin viettää aikaa itseni kanssa, aloin kuunnella kehoani ja tunteitani. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että kaikki tieto mitä olin saanut kirjoista ja koulutuksista, sekä toisilta ihmisiltä oli täysin sovellettavaa omaan elämään. Ei niinkään mustavalkoista kun olin aiemmin ajatellut. Sovellettavaa siihen mikä tuntui oikealta.
Monestikin huomaan omassa elämässä sen kuinka vaikea on alkuun toimia sen mukaisesti mikä tuntuu oikealta. Siis tuntuu oikealta- tarkoittaa sitä että valitsee sen vaihtoehdon joka ei ollut edes välttämättä vaihtoehto. Se on monesti vain tunne että nyt kuuluu tehdä näin. Parastahan tässä on se, että kun oppii elämään enemmän tasapainossa syvimmän itsensä kanssa, voi alkaa toteuttaa itseään niillä osa-alueilla jotka tekee juuri susta onnellisen. Sellaisista asioista joiden pariin oma intuitio on ohjannut, nauttii todella paljon syvemmällä tasolla kuin mihin meidän viisaat aivot olisi meidät päästäneet.
Kokemuksieni kautta ja niiden edelleen jatkuessa, sanoisin sille kuka painii minkä tahansa haasteen kanssa- silloin kun tuntuu kaikista vaikeimmalta, ota aikaa ja tilaa itsellesi. Sen verran kun tilanteessasi on mahdollista. Oma aika voi olla kiireisen arjen keskellä vaikka vessatauko, jolla hengität pari kertaa ulos henkiset saasteet ja hiljennyt hetkeksi, rauhallisempana päivänä luontokävely tai rentouttava musiikki joka kuitenkin antaa tilaa omille ajatuksille ja hiljentymiselle. Tätäkin joutuu joskus harjoittelemaan, mutta toisaalta kiireinen arkikin on monesti vuosien harjoittelun tulos. Mitä siis harjoitella tästä lähtien lisää?
:)
Rakkaudella Elvi
Comments