Viime postauksesta on aikaa, sillä olen joutunut pysähtymään elämässäni ja miettimään työtäni. Yrittäjänä työni on suora heijastus uskomuksistani ja kaikesta, mitä annan itsestäni toimintaani.
Yritykseni on hoitoalan yritys ja vaikka hoitotyössäni olen hyvä niin koen, ettei se palvele mua ihan kuten sen toivoisin. Näen itseni vahvasti enemmän opettaja, valmentaja asemassa. Olen sitä aikaisemmin tehnyt ja se sopii mulle paremmin. En olisi tätä tajunnut ellen olisi pysähtynyt miettimään miksi olen tyytymätön.
Hoitoni on tehokas ja tyytyväisyys on huikea, koska se tuo niin monille vihdoinkin vastauksen miksi heillä on jokin ongelma. Sen tiedon saanti on mielestäni todella arvokasta ja siksi rakastan hoitotyötäni. Kun ymmärtää, miksi kärsin kivuista ja miten olen päässyt tähän tilaan ja miten voin lähteä tätä vyyhtiä purkamaan on niin paljon arvokkaampi kuin pelkän oireen piilottelu pillerin voimin.
Mutta kun hoitotyössä ihmisen mieli on usein hoitoon tullessaan sellainen, että täältä saan ratkaisun eikä mun tarvi nähdä asian eteen oikein vaivaa. Tämä on väärinkäsitys, jonka yhteiskunta on meille opettanut. Terveytesi on sun vastuulla eikä kenenkään muun. Sun täytyy tehdä töitä sen eteen! Siksi valmentaminen saa mut onnellisemmaksi. Valmentajana mulle sallitaan se mahdollisuus lähteä purkamaan ihmistä kokonaisuutena ja tuomaan ratkaisuja joka osa-alueelle elämässään.
Yksi parhaimmista esimerkeistäni on oma iät ja ajat kestänyt vaiva. Se on ollut yksi isoimpia syitä miksi lähdin perehtymään ihmiskehoon ja sen hoitamiseen. Se on ollut vaiva, johon ei ole löytynyt ratkaisua eikä syytä. Jalkani pettää välillä alta ja lantiossani on niin paljon kaikkea pielessä, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kaikki saattoi alkaa siitä, kun spagaatissa naksahti jokin tai sitten siitä kun polvet menivät rikki tai sitten jokin muu.
Vaivaa on hoidettu niin monella eri osaajalla ilman mitään ratkaisua, että olen päätynyt tulokseen, ettei se ole mitään fyysistä vaikka oire on fyysinen. Se voisi hyvinkin olla psyykkinen, joka vaan oirehtii fyysisesti. Kehomme on sinänsä tosi mielenkiintoinen, että fyysinen ja psyykkinen ei ole kaksi eri asiaa vaan ne toimii yhdessä. Olemme kokonaisuus eikä mikään irrallisten osien kokoelma.
Tiedän, että kannan jatkuvasti mielessäni taakkoja, jotka aivan varmasti vaivaavat jossakin määrin jollakin tavalla. Ne ovat asioita, joille en ole saanut päätöstä. Ne pyörivät siellä niin kauan kunnes pääsen johonkin tulokseen. Suurimman osan kokemuksista ja hetkistä otan oppiläksynä jossakin vaiheessa elämää. Ehkä en siinä hetkessä arvosta sitä ja pahoitan mieleni tilanteestani. Huom. pahoitan mieleni, koska voin itse päättää olla välittämättä. Usein tosin päätän vatvoa asiaa ja miettiä pääni puhki. Huono tapa, koitan oppia siitä pois. Kuitenkin vuosien kuluttua katson taaksepäin ja mietin et sehän meni tosi hyvin. Se ohjasi elämäni johonki suuntaan ja nyt ollaan taas viisaampia ja oikealla polulla eli kaikki menikin hyvin. Mutta joillekin asioille en ole saanut päätöstä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että lantiovaivani liittyy noihin ja niin myös jäsenkorjaajanikin tuumi, koska emme edenneet mihinkään suuntaan hoitojen kanssa. Uskon vahvasti siihen, että jos noin 5 kerran jälkeen olet edelleen lähtötilanteessa niin vaihda hoitomuotoa tai hoitajaa. Vaivaan on saatava ratkaisu ellei leikkausvirheistä johtuvia vaivoja lasketa mukaan.
Huomaa, että en ole kokenut henkisesti mitenkään olevani huonossa jamassa, mutta tiedostan vaan, että mulla on käsittelemättömiä asioita ja virheellisiä uskomuksia, joitten takia toimintamallini ovat ei-toivotunlaisia. Se onkin hienoa henkisessä kasvussa, että kehitytään ihmisenä ja koitetaan olla parempi versio itsestään vaikkapa muuttamalla itsessään miten reagoi tiettyihin tilanteisiin.
Ollaan aika alussa vyyhdin purkamisessa, mutta tässäpä on sinulle pohdinnan paikka. Hoidatko itsesi oikein? Oletko kokonaisuus vai eri osien kokoelma? Tukeeko hoitosi kokonaisvaltaista näkemystä vai kohteleeko sua eri osina? Hoidetaanko oiretta vai pyritäänkö löytämään juurisyytä? Teetkö itsekin aktiivisesti työtä vaivasi eteen? Vai voisitko tehdä jotain vielä enemmän?
Koska loppupeleissä hoito on kestoltaan noin pari tuntia viikossa tai parissa viikossa. Olet kehosi ja oireesi kanssa ne loput 166 tuntia viikossa. Sen takia onkin olennaista myös muuttaa omia tapoja. Me emme ole taikureita, mutta me ollaan kehosi tulkkeja. Itse näen, että työni on kertoa sinulle, mitä kehosi yrittää kertoa sulle oireillaan ja mitä kaikkea voisit tehdä kohdellaakseen kehoasi paremmin. Työni ei ole piilottaa oireita eikä tehdä työtäsi puolestasi. Se on sun keho ja se kaipaa sulta ymmärrystä ja sen huomioon ottamista.
Comments